Aika ja ajan kellot

Aika ja ajan määritys ei ole ollut vanhassa suomalaisessa maatalouskulttuurissa sidoksissa vuosiin, kuukausiin, päiviin tai kellonaikoihin. Ihmiset puhuivat sen sijaan esimerkiksi Kevät-Matista (24.2.) ja Jaakon päivästä (25.7.)

”Matti päivällisen tuo, Matti päivällisen vie” tarkoitettiin ruokailujen määrää. Talvella syötiin kolme, mutta kesällä neljä kertaa päivässä. Lisäateria otettiin käyttöön Kevät-Matista (24.2.) ja siitä luovuttiin Syys-Mattina (21.9.). Jyrinpäivänä (23.4.) ennustettiin tulevan kesän ohrasatoa. Sohvinpäivänä (15.5.) oli Savossa kalakeitto ruokapöydässä. Heinänteosta puhuttaessa sanottiin: ”Aaro heinän aloittaa (1.7.), Helena heinän lopettaa (31.7.).” Jaakon nimipäivänä (25.7.) Jaakko heittää vieläkin kylmän kiven veteen, jolloin uskotaan järvivesien jäähtymisen alkavan. Syksy alkoi Pärttylistä (24.8.), jolloin elonkorjuukausi oli menossa. Mikonpäivä (29.9.) oli tärkein syksyinen merkkipäivä, jolloin sadonkorjuukauden täytyi olla lopussa. ”Marttina makkarat valetiin.” Martinpäivänä (10.11.) syötiin makkaroita ja tehtiin makkarat myös jouluksi. Annanpäivä (9.12.) oli merkkinä lipeäkalan valmistuksen aloittamiselle. Se tehtiin keväällä pyydetystä, suolatusta ja kuivatetusta kalasta tai kaupasta ostetusta kalasta. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.” Tuomaasta (21.12.) katsottiin joulun alkavan, ja vanhan perinteen mukaan joulu päättyy Nuutin nimipäivänä (13.1.).

Eri tapahtumat määrittivät myös elämää, kuten joulu, pääsiäinen, hallavuosi, sadekesä, suuri tulipalo tai isännän syntymäpäivä. Kellonaikoja ei yleensä sanottu, vaan puhuttiin kukonlaulusta (herättiin kukonlaulun aikaan), auringonnoususta, saunan lämmityksestä tai kesällä karjan kotiintulosta. Kuun vaiheita seurattiin, jolloin syntyivät vähitellen vuorokautta pidemmät käsitteet, kuten viikko, kuukausi, kevät, kesä, syksy ja talvi.

Aikaa oli kuitenkin mitattava ennen vanhaan ja niitä määrittivät maatalouden vuotuiskierto, kirkolliset pyhät ja markkinapäivät. Täsmällisempää ajan tarkkuutta tarvittiin kirkollisiin toimituksiin, messujen alkamiseen ja käräjäaikoihin. Papisto huolehti kirkon kellojen soitolla siitä, että kansalaiset saivat tietää kirkollisten tapahtumien ajankohdan. Kirkkoihin asennettiin myöhemmin aikaa osoittavia aurinkokelloja ja tornikelloja. Raatihuoneen torneihin asennettiin kellot kertomaan kaupunkilaisille muun muassa käräjien ajankohdasta. Ihmisille kellot tulivat, kun niistä tuli helposti kannettavia.

Matkustamisessa, erityisesti merimatkoilla, ajan määrittäminen oli tärkeää, jotta laivan kapteeni osasi arvioida, ehtiikö hän kotiin ennen syysmyrskyjä tai rantojen jäätymistä. Ajan ja matkan mittaamisessa käytettiin taivaankappaleiden liikkeitä ja luontohavaintoja. Täsmällisempään ajan mittaamiseen käytettiin tiimalasia eli lokilasia ja lokiköyttä. Tarkkaa aikaa tarvittiin paikannuksessa merellä. Latitudi eli leveysaste oli mitattavissa kohtuullisen tarkasti Pohjantähdestä tai Etelän Rististä, mutta longitudin eli pituuspiirin tarkistaminen vaatii tarkkaa kellonaikaa. John Hamiltonin kello 1700-luvulla oli ensimmäinen kello, joka täytti laatuvaatimukset, kun aikavirhettä syntyi vain alle sekunti vuorokaudessa.

Nykyaikana aikaa mitataan sekunneissa ja sekuntien sadasosissa. Tarkkaa aikaa tarvitaan esimerkiksi urheilukilpailuissa, tuotantoprosesseissa ja tiedonkulun mittaamisessa. Matkustamisessa pyritään entistä tarkempiin aikatauluihin. GPS-vastaanottimissa on sisäänrakennettu aikakoneisto. Jos laitteen kello poikkeaa järjestelmäajasta muutaman miljoonasosasekunnin, se merkitsee satojen metrien virhettä paikkakoordinaateissa.

Vanhoissa puhelinluetteloissa oli numero Neiti Ajalle, jos haluttiin tarkistaa omien kellojen ajat. Nykyään Neiti Aika toimii internetissä https://www.neiti-aika.fi/nyt/nykyinen-aika, mutta Neiti Ajalle voi edelleen soittaa myös puhelimella. Neiti Aika on perustettu vuonna 1936, jotta kellon tarkka aika on mahdollista tarkistaa. Suomessa kansallista aikaa ja siihen liittyvää kansallista taajuutta ylläpitää Maatekniikan keskus (MIKES).

Aurinkokello

Aurinko on ollut kautta aikojen ihmisten ajan näyttäjä. Aurinkokellolla on mitattu aikaa ennen mekaanisten kellojen keksimistä jo 3500 vuotta sitten, ja se on käyttökelpoinen edelleen aurinkoisella säällä. On huomioitava, että aurinkokello ei näytä aikaa pimeällä tai pilvisenä päivänä. Kello asennetaan siten, että aurinkokellon osoitin asetetaan maan akselin suuntaiseksi ja kello 12:n kohta kohti pohjoista. Tällöin keskiakselin muodostama varjo näyttää kellon asteikolta ajan. Vanhimpien aurinkokellojen asteikko jaettiin kahteen kahdentoista tunnin jaksoon siten, että toinen alkoi aamukuudesta ja toinen iltakuudesta. 1400-luvulta lähtien otettiin käyttöön myös 24 tunnin asteikko. Aurinkokellot asennettiin keskiajalla ja vielä 1600-luvulla rakennusten seiniin, mutta niitä käytettiin myös vaakatasossa esimerkiksi kartanoiden ja pappiloiden pihoilla. Osa ihmisistä ostaa edelleen koristeeksi puutarhaan aurinkokellon, mutta siitä näkee myös ajan. Kellon rakenne ilmaisee, onko ne sijoitettu vertikaalisesti (pystysuora) vai horisontaalisesti (vaakasuora). Pajalassa, Ruotsissa, oli maailman suurin aurinkokello 21 vuotta. Sen halkaisija oli 38,33 metriä. Valitettavasti se purettiin kesällä 2017, kun sen tukit olivat lahonneet. Korjaaminen olisi maksanut 300 000 kruuna, ja kunnalla ei ollut rahaa siihen. Aurinkokello oli turistinähtävyys, jota monet edelleen kaipaavat.

Tiimalasi

Tiimalasi eli hiekkakello tuli yleiseen käyttöön 1300-luvun lasinvalmistustaidon parantuessa. Se muodostui, kahdesta kärjistään yhteen asetetuista lasikartioista, joiden välissä on pieni reikä. Hiekka valuu lasista toiseen tietyssä ajassa. Kun hiekka on kulunut loppuun toisesta lasista, on aika kääntää lasi. Tiimalasi mittasi tarkan ajan, mutta jonkun oli huolehdittava, että se käännettiin ajallaan. Kirkon tiimalasissa on neljä lasia ja niillä mitataan muun muassa saarnaan pituutta. Ensimmäisestä lasista valuu hiekka 15 minuutissa, toisesta 30 minuutissa, kolmannesta 45 minuutissa ja neljännestä tunnissa. Tiimalasit olivat pitkään käytössä merenkulussa, vaikka mekaaniset kellot tulivat laivoihin. Merenkulussa tiimalasin ja lokiköyden avulla mitattiin purjelaivoissa nopeuksia ja kuljettua matkaa. Lokilasi kalibroitiin yleensä ½ ja ¼ minuuteiksi ja laivavahdin lasi 30 minuutiksi.

Vesikello

Vesikelloja käytettiin Egyptissä noin 3500 vuotta sitten. Ne olivat yleisiä antiikin aikana, jossa niistä rakennettiin monimutkaisia konstruktioita. Vesikellon etuna oli, että se näytti aikaa ympäri vuorokauden, myös pilvisellä säällä. Vesikello on astia, jonka pohjaan on tehty reikä. Astia täytettiin vedellä, joka vähitellen valui pois. Veden pinnalle voitiin jättää puutikku, joka osoitti tietyn ajan kuluneen painuessaan pohjaan. Vesikellot säilyivät käytössä mekaanisten kellojen rinnalla 1700-luvulle saakka.

Mekaaniset kellot

Ensimmäiset mekaaniset kellot tulivat käyttöön Länsi-Euroopassa jo 1200-luvun lopulla. Ne olivat metallisia, raskaita ja kookkaita. Niitä asennettiin kirkkojen ja raatihuoneiden torneihin näyttämään aikaa. Kelloissa oli vain tuntiosoitin, ja ne ilmoittivat lyönnillään tunnin vaihtumisen. Kello toimi painovoimaisten punnusten avulla siten, että alas laskeutuva punnus siirsi liikkeen hammasrattaiden ja tasaajan välityksellä kellotaulun osoittimeen ja lyöntilaitteeseen.

Turun tuomiokirkossa on mahdollisesti ollut kello jo keskiajalla. Varmuudella sellainen oli 1590-luvulla, mutta tornikello asennettiin vasta 1620-luvulla. Turun linnaan kello hankittiin ilmeisesti vuonna 1563 ja raatihuoneelle ennen 1600-luvun puoliväliä. Suurista tornikelloista on tullut kansallisia symboleja, koska monet 1800-luvun tornikellot ovat Ilmajoen maineikkaiden Könnien valmistamia.

Monumentaalikellojen rinnalle tulivat siirrettävät kellot, kun kellonjousi oli keksitty 1400-luvulla. Mukana kuljetettavia, kompassin näköisiä ja kotelossa säilytettäviä kelloja alettiin valmistaa 1500-luvun lopulla. Aluksi nämä kellot olivat rumpumaisia, mutta kehittyivät ajan kuluessa pienemmiksi ja helpommin kuljettaviksi. Pohjoismaihin alkoi kulkeutua 1500-luvulla Saksasta tuntiosoittimella olevia konsolikelloja.

Kuva 1. Kaappi- eli tupakello

Kaappikellon (kuva 1) rakentamiselle luotiin perusta vuonna 1656, kun hollantilainen Christian Hughens keksi heilurikellon. Keksintö toi myöhemmin moneen suomalaiseen kotiin tupakellon. Ne olivat aluksi saksalaisia tuontikelloja, mutta niitä alettiin valmistaa myös Suomessa. Saksalaiset ja sveitsiläiset kukkuvat käkikello ilmaantuivat Suomeen 1860-luvulla.

Kuopion korttelimuseolla on erilaisia koristeellisia seinäkelloja (kuvat 2–7) osoittamaan, että perheissä oli ajalla merkitystä, oli sitten tarpeen lähteä tiettyyn aikaan töihin tai ottaa vastaan asiakkaita. 

Kuva 2. Seinäkello apteekkarin talossa

Kuva 3. 1930-luvun asunnon seinäkello

Kuva 4. Seinäkello vaatturin työtilassa

Kuva 5. Seinäkello kankurin tuvassa

Kuva 6. Seinäkello porvariskodissa

Kuva 7. Pienen kaupunkiasunnon seinäkello

Kuvassa 8 on saksalainen Jungansin seinäkello, jonka tyylisiä löytyy monista kodeista. Ne ovat kulkeutuneet perintönä uusiin koteihin. 1950–1960-luvuilla oli tapana tuoda 50–60-vuotislahjaksi seinäkello. Nykyään harvemmin päivänsankari saa seinäkellon lahjaksi.

Kuva 8. Junghansin kello

Suomen vanhimmat pöytä- ja taskukellot ajoittuvat 1600-luvulle. 1700-luvulla lopulla hopeiset taskukellot alkoivat yleistyä, mutta niitä käyttivät vain varakkaat henkilöt. Kelloissa oli tuolloin jo tunti-, minuutti- ja sekuntiosoittimet. Kellot vedettiin avaimella. Rannekellot syrjäyttivät taskukellot 1950-luvulta lähtien. Naisille on ollut tarjolla kaulakelloja. Se on kuin koru, ja niitä on edelleen myynnissä. Sairaanhoitajille myydään ns. hoitajan kelloja, joka kiinnitetään rintataskuun.

Monella on muistoissa herätyskellot (kuva 9), joissa oli kova ääni. Jos nukkuja ei meinannut herätä, niin kello laitettiin metalliseen pesuvatiin, jolloin viimeistään heräsi.

Kuva 9. Herätyskello

        

Kelloja valmistettaan erilaisista materiaaleista, kuten esimerkiksi puusta, erilaisista metalleista, porsliinista ja savesta. Peruskoulussa puutöissä osa opettajista teetättää oppilailla kellon. Se on hyvä ja monelle käytännön työ, joka ei jää laatikkoon käyttämättä. Kodin eri huoneissa on hyvä olla kello.

Osa kelloista on integroitu myös kodinkoneisiin, kuten mikroaaltouuniin. Tällaiset kellot ovat nykyään digitaalisia. Digitaalisia kelloja on sekä 12 että 24 numeroisina.

Persoonallisia kello voi hankkia yrityksistä, jotka käsittelevät valokuvia. Tällöin voi saada omaan tyyliin sopivan seinäkellon kotiinsa (kuva 10).

 

Kuva 10. Tuunattu kello

Kellot ovat kehittyneet satojen vuosien aikana. Ennen mekaanisia kelloja oli aurinkokellot, hiekkakellot ja vesikellot. Nyt on kehitysvaiheessa älykellot (kuva 11), joilla voidaan seurata aikaa, mutta sillä voidaan seurata myös omaa hyvinvointia. Eri kohderyhmille löytyy erilaisilla ominaisuuksilla olevia kelloja. Lapsille ja iäkkäille löytyy peruskelloja isommilla numeroilla. Kello voi olla korumainen, jolloin siinä on erilaisia koristeita tai se on pelkistetty. Nykyään on mahdollista valita asusteisiin tai toimintoihin sopiva kello. Jossakin vaiheessa nuoret eivät käyttäneet kelloa, kun katsoivat ajan kännykästä, mutta älykellot ovat nuorten suosiossa tällä hetkellä. Vintage-kellot ovat myös osalle nuorista ”in”.

Kuva 11. Älykello

Aika kuluu ja noin 12 tunnin kuluttua siirrytään vuodesta 2022 vuodelle 2023, joten toivotan kaikille 

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2023!

 Teksti ja kuvat: Sonja Haapakoski

 

Lähteet

Grönroos, J., Hyvönen, A., Järvi, P., Kostet, J. & Väärä, S. Tiima, tiu, tynnyri. Miten ennen mitattiin. Suomalainen mittasanakirja. Turun maakuntamuseon julkaisuja 9. Viides uudistettu painos.

Räsänen Bertta. Hyvvee ja hyvän parasta, savolainen keittokirja

Pajalas solur nedmonterat: ”Det är en stor sorg”. https://www.svt.se/nyheter/lokalt/norrbotten/pajalas-solur-monteras-ned-det-ar-en-stor-sorg. Viitattu 31.12.2022.

Raparperihilloa mummoni keitti

Mummollani oli tapana keittää raparperihilloa. Sitä hän laittoi täytekakun pohjan väliin tai käärretorttuun.  Mamma (= äiti) keitti sitä myös aikoinaan. Näin muistelen. Itse päätin kokeilla raparperihillon keittämistä viime vuonna ensimmäisen kerran. Oli sen verran hyvää, ja tuli lapsuusajan muistot mieleeni, joten nyt hilloa taas keittämään. 

Ensin pitää saada raparperinvarsia. Raparperini kasvaa puutarhassa, joten aluksi pihalle. Huuhtele ja pilko raparperinvarret. (Huom! lehdet ovat myrkyllisiä. Niitä ei voi käyttää muuta kuin tarvittaessa koristeena tai saunassa peflettinä.)

Raparperi 

Raparperihillo 

(annoksesta tulee noin 5 dl hilloa)

500 g raparperinvarsia

3 rkl vettä

200 g hillosokeria

- laita raaka-aineet kattilaan

- keitä 10 min hiljalleen, välillä sekoittaen

- laita hillo pestyihin ja kuumennettuihin purkkeihin

- hillo on valmista heti käytettäväksi

Siitä hilloa käyttämään lisukkeena tai leivonnassa!

Raparperilimpettiä

Luin Sirpa Kähkösen kirjaa Mustat morsiamet. Tarinan aikana juotiin raparperista keitettyä juomaa. Mummoni keitti kesäaikaan, heinänteon aikaan, talkooväelle juotavaa raparperikeittoa. Sitä kutsuttiin Nilsiässä limpetiksi. Mistä tämä sana on peräisin?  Mieleeni tulee ensimmäisenä sana ”limonadi” ja siitä tehty muunnos, kun oli kysymys juotavasta tuotteesta.

Kirjan luettuani tuumasta toimeen, raparperilimpettiä keittämään. Puutarhasta raparperinvarsia, niiden huuhtelu ja paloittelu.

Raparperin varsia

Raparperilimpetti

1 l vettä

3-4 dl raparperinpaloja

1,25-1,5 dl sokeria 

1 rkl perunajauhoja

* keitä pilkotut raparperinpalat vedessä sokerin kanssa

* sekoita perunajauhot kylmään veteen (noin 0,25-0,5 dl)

* kaada ja sekoita  perunajauho-vesiseos ohuena nauhana raparperikeitokseen 

* kuumenna ja sekoita tasaisesti kunnes limpetti liisteröityy ja kattilan pohjasta tulee kupla (älä keitä)

* kaada limpetti kannuun (laita lusikka kannuun ja kaada varovasti, jotta lasikannu ei halkea - lusikka toimii ” johtimena”)

*tarjoile ja nauti kesäpäivänä (toki voi raparperia pakastaa ja keittää muinakin vuodenaikoina ☺️)

Raparperilimpettiä eli  -keittoa

SILITYSRAUDAT

 

Ihmiset ovat vuosisatoja silittäneet tekstiilejä ja vaatteita, koska ne näyttävät kauniimmilta siitettyinä. Silittäminen vähentää myös tekstiilien, kuten lakanoiden pölyävyyttä, kun kankaan kuidut silitetään ”kiinni”. Kuinka itse koet, onko samantekevää nukutko silittämättömillä vai silitetyillä lakanoilla? Ehkä on ylellisempi tunne nukkua puhtaiden ja silitettyjen lakanoiden välissä.

Ennen varsinaisia silitysrautoja esimerkiksi viikingit ovat siittäneet tekstiilejä kuumilla kivillä. Ensimmäiset silitysraudat olivat hiilellä täytettäviä rautoja (kuva 1). Jotta tekstiilit saadaan siliämään, tarvitaan painava silitysrauta, kuumuutta ja kosteutta. Entisajan silitysraudat olivat rautaa ja siten painavia. Kuumiksi raudat saatiin laittamalla hiiliä niiden sisään tai kuumentamalla hellalla raudat.

Painava silitysrauta suoristaa rypyt, mutta ilman kuumuutta ja kosteutta ryppyjen oikeneminen on väliaikaista. Rautaisilla silitysraudoilla silittäessä kosteutta lisättiin tekstiileihin huiskuttamalla vettä oksan avulla tai kostutettiin ohut keittiöpyyhe, joka laitettiin tekstiilin päälle ja sitten silitettiin. Kuumana ja kosteana tekstiili on pehmeämpää, joten näin saadaan pysyvämmin tekstiili sileäksi.

Kuva 1. Hiilillä täytettävä silitysrauta

 

Kuva 2. Räätälin silitysrautoja Kuopion Korttelimuseolla 

        

Kuva 3. Räätälin silitysrautoja

Räätäleiden ja vaattureiden yksi tärkeimmistä työvälineistä on ollut silitysraudat. Niitä on tarvittu erikokoisia ja erimallisia, kun on silitetty vaatteiden eri osia.

Räätälin ja vaatturin silittäessä kosteuttamalla vaatetta kosteus myös suojelee kangasta liian kuumalta lämpötilalta. Kuuma silitysrauta haihduttaa kosteuden kankaalta, jolloin kangas suoristuu ja jäykistyy. Ennen vanhaan kankaat olivat luonnonkuiduista, jotka kestävät hyvin kuumuutta.

Silitysraudat on kuumennettu puuhellan päällä (kuva 2) tai hiiliastian päällä (kuva 3). Raudat ovat säilyneet myös pitkään lämpimänä, kun eri työvaiheissa on tarpeen silittää esimerkiksi saumoja auki.

Kuumia rautaisia silitysrautoja ei voinut ottaa paljain käsin vaan siihen tarvittiin jonkinlainen patalappu (kuva 4).

Kuva 4. ”Kuuma” silitysrauta

Yleisesti oli joka pirtissä rautainen silitysrauta, jota säilytettiin hellan reunalla (kuva 5).

 Kuva 5. Kutojan tuvassa silitysrauta

  

Kuva 6. Loisto-Mainos

Rautaiset silitysraudat kehittyivät, kuten kaikki muutkin työvälineet. Yksi seuraavista ”puolirautaisista” silitysraudoista on Loisto-Mainos (kuva 6). Siinä on irrotettava rautapohja, jonka voi kuumentaa liedellä ja liittää kahvaosaan. Tällä ei sormet pala eikä tarvitse patalappua raudan nostamiseen ja silittämiseen.        

 

Kuva 7. Sähköinen silitysrauta 

 

 

 

 Kuva 8. Höyrysilistysrauta

Spriikäyttöisiä silitysrautoja on ollut 1910-luvulla. Seuraavan vaiheen silitysraudat olivat sähköllä toimivia ja siitä kehittyivät höyrysilitysraudat (kuva 7 ja 8), jolloin ei tarvinnut erikseen kostuttaa tekstiilejä. Silitysrautoja kehitettiin myös pienemmiksi matkasilitysraudoiksi. Nykyään on eri tekstiilikuiduista tehty vaatteita, jolloin nykyaikaisiin silitysrautoihin on merkitty silitystä helpottamaan suosituslämpötilat. Silitysraudan lämpötila tulee valita vaatteen materiaalin mukaan ja vaatteessa olevien ohjeiden perusteella.

Uusia höyrysilitysrautoja tulee muistaa puhdistaa ja huoltaa. Vesi saa aikaan kalkkisaostumia, jotka voidaan poistaa höyryraudasta esimerkiksi seoksella, jossa puolet vettä ja puolet etikkaa.

Vanhat silitysraudat saavat olla hyötykäytössä muun muassa ovistoppareina (kuva 8).

 

Kuva 8. Silitysrauta ovistopparina

 

Kuvat: Sonja Haapakoski

Lähteet: Vuolle-Selki, Tuula 2020. Rypyt pois kuumalla – jo viikingit siistivät ryppyisiä vaatteitaan silityskivillä. Tekniikka & Talous. 3.6.2020 ja Martat 2020. Kodinhoitokirja. Helsinki:Gummerus

Kevään sieni - korvasieni

Huhtasienen tavoin korvasieni on keväällä maan uumenista meidän iloksi, syötäväksi poimittava sieni. Sienten satoon vaikuttavat maaperän laatu ja sen ravinteisuus, kasvukauden sademäärä ja sen jakautuminen, valo, lämpötila, ilmasto, edellisen syksyn ja talven sääolot ja metsänhoitotoimenpiteet.

Korvasieniä löytyy hiekkapohjaisista havumetsistä, jossa maa on rikkoutunut metsähakkuiden seurauksena. Korvasieniä voi löytää metsätyökoneiden ajourilta, tuulen kaatamien puiden kantoaukoilta tai polkujen varsilta.

Korvasieni tulee käsitellä oikein, koska se on tappavavn myrkyllinen  (sisältää vesiliukoista gyromitriiniä) raakana ja väärin käsiteltynä. Korvasienet on keitettävä runsaassa vedessä (1 osa sieniä ja 3 osaa vettä) vähintään 5 minuuttia ja välillä huuhdeltava hyvin runsaassa vedessä sekä lopuksi. Ilmastoinnista tulee pitää huolta keittämisen aikana. Keitin- ja huuhteluvesiä ei saa käyttää vaan ne kaadetaan viemäriin. Tämän jälkeen korvasieniä voi käyttää ruoanlaittoon ja leivontaan.

Sienten koostumus vaihtelee lajeittain, yksiköittäin, kasvupaikoittain, eri ikäisinä ja itiöemän eri osissa. Sienissä on vitamiineja, hivenaineita, rasvoja, valkuaisaineita, hiilihydraatteja ja kuituja. Vaikka sieniä joutuu keittämään paljon niin maku säilyy ja kuidut 👩🏻‍🍳. Korvaisienen maku on mieto.

Korvasieni muistuttaa paistettua tippaleipää.

Puhdistetut sienet keitetään 2 kertaa väh. 5 min.

Keitetyistä sienistä kaadetaan pois keitinvesi.

Keitetään toiseen kertaan korvasienet väh. 5 min.

Huuhdellaan vielä reilussa vedessä.

Laitetetaan sienet rasiaan (voidaan pakastaa).

Sienistä voidaan keittää kastiketta tai keittoa


tai leipoa esimerkiksi piirakkaa.

Korvasieniä ja sipuli paistetaan piirakkaan.

Korvasieni-sipuli seos keitetyn riisin joukkoon.

Valmiit korvasienipiirakat.

Täytteen ohje:

500 g sieniä

2 sipulia silputtuna

ruokaöljyä

-> sienet ja sipulit paistetaan

2 dl riisiä keitettynä

0,5 dl vettä, lihalientä tai kermaa

suolaa ja valkopippuria

-> kaikki aineeet sekoitetaan keskenään, maku tarkistetaan

Korvasienipiirakn taikinan ohje:

250 g marg. tai voita

250 g rahkaa

250 g vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta tai etikkaa

Kaikki aineet sekoitetaan keskenään ja vaivataan taikinaksi. Kaulitaan taikina levyksi, jonka puolikkaalle leviteään täyte. Täytteen päälle laitetaan toinen puoli taikinaa kanneksi. Reunat käännetään pohjan alle. Taikina voidellaan kananmunalla ja painellaan haarulla reiät. Piirakka tai pienemmät piirakat paistetaan + 225-250-asteessa kauniin ruskeiksi.

Maistuvia ruokahetkiä kevään ruokasieniä hyödyntäen. Maksutonta ruoanlisää metsästä, lähimetsästä! Sesonkiruokaa! Nautitaan!

Ruokaviraston ohjeet korvasienten käsittelyyn

https://www.ruokavirasto.fi/henkiloasiakkaat/tietoa-elintarvikkeista/elintarvikeryhmat/ruokasienet/suositeltavat-ruokasienet/korvasieni/korvasienten-kasittely-ja-varoitusmerkinnat/

Korvasieniesite
https://www.ruokavirasto.fi/globalassets/tietoa-meista/julkaisut/esitteet/elintarvikkeet/korvasieni_esite.pdf

Huhtasieni on kevään sieni

Sienet  voidaan jakaa kevään, kesään, syksyn ja loppusyksyn sieniin. Touko-kesäkuussa satoa saadaan huhta- ja korvasienistä. Kesä-heinäkuussa voidaan etsiä ja poimia mm. tatteja, haperoita ja keltavahveroita eli kantarelleja. Elo-syyskuussa satoa antavat mm. tatit, haperot, rouskut ja vahakkaat. Loppusyksystä voidaan lähteä metsään etsimään vielä suppilovahveroita ja valmuskoja. Sienten satokausi on pitkä. Eri lajit tulevat maan uumenista eri aikoihin.

Sienet, joita poimii ruoaksi täytyy tunnistaa. Kaikki sienet eivät ole syötäviä. Joukossa on myös myrkyllisiä sieniä. Sieniä kannattaa opetella tunnistamaan ja käyttämään vähitellen, 1-3 sientä vasta-alkajalle on sopiva vuositahti.

Kevään ensimmäisten itiöemien eli silmin nähtävät sienet, joukossa on huhtasieni. Itiöemä puskee maasta lisääntymään. Itiöemästä syntyy itiöitä, jotka putoavat maahan. Itiöistä kasvaa sienirihmaa, josta muodostuu rihmastoa maan alle. Samana vuonna voi täten löytää samaa lajia samasta paikasta, jos olosuhteet sienille ovat sopivat.

Kartiohuhtasieniä voi etsiä ja löytää mm. pihoista, puistoista tai lehtimetsistä. Nämä sienet löytyivät nurmelta naapurin puolelta. Aiempina vuosina en ole niitä huomannut siinä. Ehkä tulevina vuosina katson kyseisen paikan tarkemmin. Tosin jokainen sienivuosi on erilainen...

Kartiohuhtasieni nurmella

Kartiohuhtasieni ** on hyvä ruokasieni. Sitä ei tarvitse esikäsitellä. Sienet puhdistetaan ja laitetaan pannulle kypsentymään.

Kartiohuhtasieni

Kartiohuhtasieni halkaistuna

Kuivattu kartiohuhtasieni

Kuivatin muutaman kartiohuhtasienen malliksi sieninäyttelyihin. Kevään sieniä ei löydä syksyllä, joten hyvä olla malliksi edes kuivatut itiöemät.

Lillukka - ”Älä sotkeennu lillukan varsiin”

Lillukka on 1-5 kerrannaisluumarja, joka kuuluu syötäviin marjoihin. Sitä esiintyy koko Suomessa. Harva kuitenkin lillukoita poimii, koska lillukka ei ole yleensä kovin satoisa. Itse olen kerran saanut poimittua noin kaksi litraa yhdellä marjaretkellä. Silloin ns. marjassa oli useampi hedelmä eli jokainen pyörä punainen ”pallo” sisältää yhden ”luun", jolloin ns. marjat ovat suurempia. Keittämällä lillukat ja siilaamalla luut pois saadaan kauniin väristä hyytelöä.

Lillukka, jolla on kaksi luumarjaa

Marjat voidaan pakastaa, jos ei ennätä keittää heti hilloksi tai hyytelöksi. Pakastettuja marjoja ei kannataa sulattaa kokonaan vaan ne keitetään "kohmeisina".

Pakastettuja lillukoita

Hapahkot marjat sisältävät luun, joten jos haluaa hyytelöä niin kannattaa siivilöidä pois "luut". Näin saadaan sileää ja kauniin väristä hyytelöä.

Lillukan luu

Lillukan varret ovat noin 10-35 cm korkeita ja  pystyssä. Tyvestä lähtee pitkiä rönsyjä, joita voidaan käyttää kesäisin pöytäkattauksiin ja kukka-asetelmissa. Rönsyt ovat kestäviä, joten ne soveltuvat hyvin pöytäkoristeeksi.

Lillukan rönsyt kukka-asetelmassa

Lilluan pitkät rönsyt antavat kahvipöytään ilmettä

Sanonta "älä sotkeennu lillukan varsiin" ennen vanhaan lienee tarkoittanut, että ei pidä pieniin asioihin takertua. Näin ainakin Savossa, Nilsiässä, tuumattiin. Kannattaa siis olla suurpiirteinen, jotta ei turhaa stressaa itseään.

Mukavia marjamatkoja! Lähialueelta poimitut marjat ovat oivallinen lisä ruokapöytään. Samalla saa hyötyliikuntaa.  Kannattaa myös hyödyntää luonnon omia materiaaleja juhlatilaisuuksissa.