Ihmiset
ovat aina käyttäneet erilaisia mittoja ja sopineet mittaamisen perusteista.
Mittojen perusteina ovat olleet esimerkiksi siemeniin ja kamelinkarvoihin
perustuvat mitat ja painot. Ohran jyvää käytettiin sekä painon että pituuden
mittana. Tässä kirjoitelmassa selvitän tarkemmin elintarvikepainoja.
Pohjoismaissa ja Suomessa on tietoja mitoista
ja painoista esihistoriallisen kauden lopulta. Kauppa laajeni viikinkikaudella ja
viikinkien liikkumisalue oli varsin laaja. Kaupunkeja syntyi kauppakeskuksista.
Aika toi myös uudenlaisia kauppatavaroita markkinoille ja myyntiin. Raha
yleistyi viikinkikauden lopulla ja se toimi kaupan vaihtovälineenä. Sitä ennen
tehtiin kauppaa turkiksilla ja arvometalleilla, joista yleisin oli hopea.
Keskiaikaiset
mittajärjestelmät
Vanhimmat
pohjoismaiset mitta- ja painoyksiköt tunnetaan keskiaikaisista lähteistä.
Arkeologiset löydöt vahvistavat, että mittoja on käytetty. Vaikka kaupankäynti
oli vilkasta, niin keskiajalla ei kehittynyt yhtenäistä mitta- ja
painojärjestelmää. Kapasta on ensimmäinen kirjallinen tieto vuodelta 1334.
Verotermi savu esiintyy vuoden 1331 sopimuksessa, jonka piispa Pentin ja
Viipurin voutikunta allekirjoittivat.
Jokaisella linnalla ja kaupungilla oli
1500-luvulla omat mitta-astiansa ja puntarinsa. Kaupungeilla oli omat vaakansa.
Mittatappioiden peittämiseksi pidettiin hyväksyttävänä, että verotuksessa
käytetyt mitat olivat suurempia kuin ne, joilla maksettiin muita maksuja.
Kaukana sijaitsevilla paikoilla oli poikkeavat mitat, koska täytyi saada maksu
myös kuljetuskustannuksista.
Mittojen yhtenäistäminen
1600- ja 1700-luvuilla
Mittoihin
ja painoihin oli erilaisia ohjeita. Kustaa Vaasa kiinnitti huomionsa mittojen
epäyhtenäisyyteen jo 1500-luvun alussa. Vuosina 1540 ja 1555 annetuissa
asetuksissa säädettiin yhtenäisestä mitasta. Se rajoittui kuitenkin vain
pituus- ja painomittoihin. Voudeille osoittamassa kirjeessä Kustaa Vaasa vaati,
että verojyvät täytyi punnita Suomessa Turun panneissa, mutta myydä Tukholman
panneina. Turun ja Hämeenlinnan panneja sopi viisi yhteen tynnyriin, kun
Tukholman panneja mahtui kahdeksan tynnyriin. Näin saatiin kaupasta voittoja.
Varsinainen mittajärjestelmän uudistamistyö siirtyi 1600-luvun alkuun.
Kaarle-herttua antoi Porissa vuonna 1602
asetuksen ehkäistäkseen vilpin käytön mitoissa. Norrköpingin valtiopäivillä
vuonna 1604 asetusta täydennettiin, jolloin jokaiselle paikkakunnalle
lähetetiin mallipuntari ja mitta. Yksi valan tehnyt seppä nimettiin valmistamaan
ne. Puntari, panni ja tynnyri oli valmistettava Örebron mittojen mukaisesti.
Vanhoilla mitoilla oli vahva asema, joten kesti 200 vuotta ennen kuin
valtiovalta uskalsi ottaa käyttöön desimaaleihin perustuvan mittajärjestelmän,
vaikka sellainen oli olemassa jo vuonna 1665.
Vuosien 1733, 1737 ja 1739 mittauudistuksissa
paino- ja tilavuusmitat säilyivät muuttumattomina lukuun ottamatta herneiden ja
maltaiden mittausta. Pienempi mittareformi toteutettiin vuonna 1735. Tämän
jälkeen mittajärjestelmä pysyi Ruotsissa lähes muuttumattomana vuonteen 1855 ja
Suomessa vuoteen 1848, jolloin siirryttiin desimaalijärjestelmään. Tästä ei ole
enää pitkä matka nykyiseen metrijärjestelmään. Autonomian aika toi Suomeen
muiden mittojen rinnalle myös venäläisiä mitta- ja painoyksiköitä.
Kippunnasta kilogrammiin
Viikinkikauppiaiden
varusteisiin kuului vaaka, koska tavaroista ostettiin irtohopealla, korujen ja
kolikoiden palaisilla, jotka punnittiin kaupanteon hetkellä. Vaaka oli kokoonpantava ja sitä kuljetettiin pronssirasiassa.
Vaakaan kuuluivat myös punnukset, joihin oli lyöty painoa osoittavia
merkintöjä. Viikinkikaudella oli painoyksikkönä ilmeisesti äyrityinen (aurtua).
Markka (205–220 g) tunnettiin painomittana jo viikinkiajalla. Sitä käytetiin
jalometallien punnitsemiseen.
Painomittojen asetusta täydennettiin
määräyksellä vuonna 1604. Tällöin Suomessa valittiin valantehnyt turkulainen
seppä Hans Block valmistamaan puntareita. Painojärjestelmät olivat 1600-luvulla
monimutkaisia. Elintarvike- eli viktuaalipainoja oli kaksi: naula (skålpund,
425 g) ja markka (mark).
Mittatappioiden peittämiseksi käytettiin
erilaisia mittoja ja painoja. Sanonta ”Porvoon mitalla” tarkoittaa, että
Porvoon mitta oli huomattavasti muita mittoja suurempi. Mittojen ja painojen
erilaisuus mahdollisti väärinkäytökset. Vuoden 1739 painoasetuksen mukaan oli
kuudenlaisia painoja: elintarvikepainoja, jalometallipainoja, rahapainoja,
erikoispainoja, apteekkipainoja ja metallipainoja. Painomitat saatettiin jakaa
tapulikaupunki-, maakaupunki-, vuori- ja takkirautapainoihin. Varsinaisia
kauppapainoja olivat elintarvikepainot.
Autonomian aika toi ruotsalaisten painojen
rinnalle venäläisiä painoja. Venäläisen viljan painomitta oli kuli eli matto,
joka oli yleensä yhdeksän puutaa. Yksi puuta oli 38,5 naulaa eli 16,38 kg.
Ruistynnyri painoi tavallisesti 12 leiviskää eli kuusi puutaa, jolloin
ruismatossa oli 5,5 tynnyriä. Venäläinen naula oli 32 luotia eli 409,51
grammaa. Joskus käytettiin myös vieko-mittaa, joka vastasi noin 16 kiloa.
Metrijärjestelmässä peruspainoksi määrättiin
kilogramma, joka oli yhtä suuri kuin platinasta valmistettu mallikilogramma. Se
oli johdettu metristä ja sillä tarkoitettiin painoa, joka oli
kuutiodesimetrillä eli litralla vettä. Vuonna 1921 annettiin laki mitoista ja
painoista, ja sen nojalla annettiin asetus mittaamisesta ja punnitsemisesta
vuonna 1922. Tällöin muun muassa litra ja kilogramma määriteltiin pituusmitasta
riippumattomaksi. Tällä ei ole kuitenkaan paljon merkitystä, koska ero on
pieni. Litra on vain 27 miljoonaosaa suurempi kuin dm3.
Elintarvikepainot
Elintarvikepainojärjestelmä
oli kehitetty elintarvikkeidenpunnitsemista varten. Elintarvikepainot olivat
sidoksissa metallipainoihin niin, että 16 naulaa elintarvikepainoa vastasi yhtä
leiviskää (lispundia) metallipainoa. Elintarvikepainot kehittyivät
Göötanmaalla, jossa elintarvikkeilla oli tärkeä merkitys veronmaksuvälineenä.
Savonlinnassa käytettiin 1570-luvulle saakka Tallinnan painoja ja sen jälkeen
ns. kihlakunnan painoja. Vaakapaino poikkesi puntaripainosta ja Tukholmassa
puntarinaula eli markka oli ¾ vaakanaulasta.
Suuret
elintarvikepainot
|
Kippunta
|
Center
|
Leiviskä
|
Naula
|
Kilogramma
|
|
1
|
4
|
20
|
400
|
170,0304
|
|
|
1
|
5
|
100
|
42,5076
|
|
|
|
1
|
20
|
8,50152
|
|
|
|
|
1
|
0,425076
|
Suurin
elintarvikepaino oli lästi. Se oli 2448 kiloa eli 14 kippuntaa.
Pienet
elintarvikepainot
|
Naula
|
Luoti
|
Kvintiini
|
Ass
|
Gramma
|
|
1
|
32
|
128
|
8848
|
425,076
|
|
|
1
|
4
|
276,5
|
13,28363
|
|
|
|
1
|
69,125
|
3,320906
|
|
|
|
|
1
|
0,04804204
|
Puntarit ja vaa’at
Puntarit
ja vaa’at ovat tulleet Skandinaviaan viikinkikaudella idästä. Puntaria tarkoittava sana ”besman” on
turkkilaistataaria ja tarkoittaa punnitustyökalua. Venäjän kielessä puntaria
tarkoittaa ”bezman”. Suomalaisilla, ruotsalaisilla, venäläisillä, puolalaisilla
ja saksalaisilla on puntaria osoittava sana hieman muuntuneena.
Perustyypit
vaa’asta olivat tasapaino (kuva 1) eli kuppivaaka ja puntari. Kaikki tyypit
tunnettiin jo esihistoriallisella kaudella ja ne olivat käytössä 1800-luvulle
saakka. Puntari lienee peräisin jo antiikin ajalta, roomalaiselta
keisarikaudelta, jolloin ne olivat pronssia ja teknisesti parempia kuin
pohjoiset vastineensa.
 |
| Kuva 1. Tasapainovaaka Kuopion museossa |
Vaaka on ollut tärkeä väline lähes aina kaupanteossa. Viikinkikaudella
vaa’at muistuttivat tasavartisia apteekkivaakoja. Ne olivat pienikokoisia ja
kaksikuppisia. Kupit riippuivat kolmiosaisesta aisasta ketjulla tai langalla.
Punnukset olivat yleensä pronssilla päällystettyä rautaa, kun taas pienimmät
punnukset olivat kokonaan pronssia. Isot kilogrammojen punnukset olivat rautaa
(kuva 2).
 |
| Kuva 2. Punnuksia |
Vaakoja on löydetty Suomessa noin kymmenen
ja kolme on löydetty naisten haudoista. Punnuksia on löydetty Suomesta useita
satoja. Punnusten määrää voi selittää se, että jokainen ostaja, joka maksoi
hopealla, halusi varmistaa, ettei häntä huijattu kaupanteon hetkellä.
Vaakarasioita vaakoihin ja vaa’anosiin verrattuna on säilynyt vain vähän koko
maailmassa. Suomesta on löytynyt taidokkaasti tehtyjä pronssikoteloita noin
kymmenkunta. Vaakaa säilytettiin yleensä metalli-, puu- tai nahkakotelossa,
mutta joskus kotelo oli valmistettu turkista, kankaasta tai tuohesta.
Puntari on vaaka, jossa kuorma voidaan
punnita vastapainon ja muuttuvan varren suhteita muuttamalla. Vastapaino on
kiinteä ja tukipiste liikkuva ja sitä siirtämällä voidaan saavuttaa tasapaino.
Kuorman paino voidaan lukea vaa’an asteikolta. Puntarit olivat aluksi puuta,
mutta sittemmin rautaa tai joskus ne oli valmistettu messingistä. Suomessa
pitkään käytössä olleet puupuntarit olivat jossain määrin epäluotettavia.
Puupuntareita voitiin säätää upottamalla puuhun lyijypainoja. Tämän vuoksi
viranomaiset määräsivät, että puntarit piti valmistaa raudasta ja ne piti
tarkistaa. Puupuntareiden käyttö kiellettiin vuonna 1859, mutta rautapuntarit
eivät olleet puupuntareita luotettavampia. Tuloksia oli helppo manipuloida.
Puntarit ovat olleet erityisesti tori- ja kalakauppiaiden suosiossa, koska punnituksessa
eri tarvittu helposti häviäviä punnuksia.
Puntareille (kuva
3) ei ollut pitkään aikaan kilpailijaa, mutta 1800-luvilla ilmaantui pöytävaaka
kauppojen tiskeille, jossa vaakakupit oli sijoitettu Robervalsin
paralellogrammiperiaatteen mukaisesti vaakatangon yläpuolelle. Vaa’anrakentaja
J. T. Tengelin sai ensimmäisen patentin 10-järjestelmäiselle vaa’alle vuonna
1839 ja 1842 annettiin ensimmäinen määräys uudenlaisen vaa’an pysyvästä
käytöstä. Vähitellen kehittyi myös osoitinvaaka, joka korvasi kauppojen
pöytävaa’at.
 |
| Kuva 3. Puntari |
Kuopion museossa oli ennen remonttia (remontti vuosina 2018–2021) Alli Karvosen kahvikaupan jäämistöä. Kaupan tiskillä oli osoitinvaaka (kuva 4). Kahvikauppa toimi Kuopiossa Puijonkatu 15:ssä olevassa huoneistossa vuosina 1933–1969. Vanhoista keittiöistä löytyy erilaisia, jopa koristeellisia vaakoja (kuva 5), kuten Kuopion korttelimuseon kutojan asunnosta, joka kuvaa asumista 1910- ja 1920-luvulla.
 |
| Kuva 4. Osoitinvaaka |
 |
| Kuva 5. Keittiövaaka |
1960-luvun
erilaisia keittiövaakoja on vielä paljon käytössä. Kuvassa 6 on etualalla norjalainen Grunda.
Vaaka toimii edelleen. Taustalla on ruotsalainen Eks, joka on kärsinyt
edellisellä omistajalla. Sitä ei voi täyttää tällä hetkellä punnitsemiseen. Elektroniset
vaa’at (kuva 7) ovat tarkempaan punnitsemiseen, jossa tarvitaan aineet mitata
grammoina.
 |
| Kuva 6. Norjalainen ja ruotsalainen vaaka |
 |
| Kuva 7. Elektroninen vaaka |
Teksti ja kuvat: Sonja
Haapakoski
Lähde: Grönroos, J., Hyvönen,
A., Järvi, P., Kostet, J. & Väärä, S. Tiima,
tiu, tynnyri. Miten ennen mitattiin. Suomalainen mittasanakirja. Turun
maakuntamuseon julkaisuja 9. Viides uudistettu painos.
