Aika ja ajan kellot

Aika ja ajan määritys ei ole ollut vanhassa suomalaisessa maatalouskulttuurissa sidoksissa vuosiin, kuukausiin, päiviin tai kellonaikoihin. Ihmiset puhuivat sen sijaan esimerkiksi Kevät-Matista (24.2.) ja Jaakon päivästä (25.7.)

”Matti päivällisen tuo, Matti päivällisen vie” tarkoitettiin ruokailujen määrää. Talvella syötiin kolme, mutta kesällä neljä kertaa päivässä. Lisäateria otettiin käyttöön Kevät-Matista (24.2.) ja siitä luovuttiin Syys-Mattina (21.9.). Jyrinpäivänä (23.4.) ennustettiin tulevan kesän ohrasatoa. Sohvinpäivänä (15.5.) oli Savossa kalakeitto ruokapöydässä. Heinänteosta puhuttaessa sanottiin: ”Aaro heinän aloittaa (1.7.), Helena heinän lopettaa (31.7.).” Jaakon nimipäivänä (25.7.) Jaakko heittää vieläkin kylmän kiven veteen, jolloin uskotaan järvivesien jäähtymisen alkavan. Syksy alkoi Pärttylistä (24.8.), jolloin elonkorjuukausi oli menossa. Mikonpäivä (29.9.) oli tärkein syksyinen merkkipäivä, jolloin sadonkorjuukauden täytyi olla lopussa. ”Marttina makkarat valetiin.” Martinpäivänä (10.11.) syötiin makkaroita ja tehtiin makkarat myös jouluksi. Annanpäivä (9.12.) oli merkkinä lipeäkalan valmistuksen aloittamiselle. Se tehtiin keväällä pyydetystä, suolatusta ja kuivatetusta kalasta tai kaupasta ostetusta kalasta. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.” Tuomaasta (21.12.) katsottiin joulun alkavan, ja vanhan perinteen mukaan joulu päättyy Nuutin nimipäivänä (13.1.).

Eri tapahtumat määrittivät myös elämää, kuten joulu, pääsiäinen, hallavuosi, sadekesä, suuri tulipalo tai isännän syntymäpäivä. Kellonaikoja ei yleensä sanottu, vaan puhuttiin kukonlaulusta (herättiin kukonlaulun aikaan), auringonnoususta, saunan lämmityksestä tai kesällä karjan kotiintulosta. Kuun vaiheita seurattiin, jolloin syntyivät vähitellen vuorokautta pidemmät käsitteet, kuten viikko, kuukausi, kevät, kesä, syksy ja talvi.

Aikaa oli kuitenkin mitattava ennen vanhaan ja niitä määrittivät maatalouden vuotuiskierto, kirkolliset pyhät ja markkinapäivät. Täsmällisempää ajan tarkkuutta tarvittiin kirkollisiin toimituksiin, messujen alkamiseen ja käräjäaikoihin. Papisto huolehti kirkon kellojen soitolla siitä, että kansalaiset saivat tietää kirkollisten tapahtumien ajankohdan. Kirkkoihin asennettiin myöhemmin aikaa osoittavia aurinkokelloja ja tornikelloja. Raatihuoneen torneihin asennettiin kellot kertomaan kaupunkilaisille muun muassa käräjien ajankohdasta. Ihmisille kellot tulivat, kun niistä tuli helposti kannettavia.

Matkustamisessa, erityisesti merimatkoilla, ajan määrittäminen oli tärkeää, jotta laivan kapteeni osasi arvioida, ehtiikö hän kotiin ennen syysmyrskyjä tai rantojen jäätymistä. Ajan ja matkan mittaamisessa käytettiin taivaankappaleiden liikkeitä ja luontohavaintoja. Täsmällisempään ajan mittaamiseen käytettiin tiimalasia eli lokilasia ja lokiköyttä. Tarkkaa aikaa tarvittiin paikannuksessa merellä. Latitudi eli leveysaste oli mitattavissa kohtuullisen tarkasti Pohjantähdestä tai Etelän Rististä, mutta longitudin eli pituuspiirin tarkistaminen vaatii tarkkaa kellonaikaa. John Hamiltonin kello 1700-luvulla oli ensimmäinen kello, joka täytti laatuvaatimukset, kun aikavirhettä syntyi vain alle sekunti vuorokaudessa.

Nykyaikana aikaa mitataan sekunneissa ja sekuntien sadasosissa. Tarkkaa aikaa tarvitaan esimerkiksi urheilukilpailuissa, tuotantoprosesseissa ja tiedonkulun mittaamisessa. Matkustamisessa pyritään entistä tarkempiin aikatauluihin. GPS-vastaanottimissa on sisäänrakennettu aikakoneisto. Jos laitteen kello poikkeaa järjestelmäajasta muutaman miljoonasosasekunnin, se merkitsee satojen metrien virhettä paikkakoordinaateissa.

Vanhoissa puhelinluetteloissa oli numero Neiti Ajalle, jos haluttiin tarkistaa omien kellojen ajat. Nykyään Neiti Aika toimii internetissä https://www.neiti-aika.fi/nyt/nykyinen-aika, mutta Neiti Ajalle voi edelleen soittaa myös puhelimella. Neiti Aika on perustettu vuonna 1936, jotta kellon tarkka aika on mahdollista tarkistaa. Suomessa kansallista aikaa ja siihen liittyvää kansallista taajuutta ylläpitää Maatekniikan keskus (MIKES).

Aurinkokello

Aurinko on ollut kautta aikojen ihmisten ajan näyttäjä. Aurinkokellolla on mitattu aikaa ennen mekaanisten kellojen keksimistä jo 3500 vuotta sitten, ja se on käyttökelpoinen edelleen aurinkoisella säällä. On huomioitava, että aurinkokello ei näytä aikaa pimeällä tai pilvisenä päivänä. Kello asennetaan siten, että aurinkokellon osoitin asetetaan maan akselin suuntaiseksi ja kello 12:n kohta kohti pohjoista. Tällöin keskiakselin muodostama varjo näyttää kellon asteikolta ajan. Vanhimpien aurinkokellojen asteikko jaettiin kahteen kahdentoista tunnin jaksoon siten, että toinen alkoi aamukuudesta ja toinen iltakuudesta. 1400-luvulta lähtien otettiin käyttöön myös 24 tunnin asteikko. Aurinkokellot asennettiin keskiajalla ja vielä 1600-luvulla rakennusten seiniin, mutta niitä käytettiin myös vaakatasossa esimerkiksi kartanoiden ja pappiloiden pihoilla. Osa ihmisistä ostaa edelleen koristeeksi puutarhaan aurinkokellon, mutta siitä näkee myös ajan. Kellon rakenne ilmaisee, onko ne sijoitettu vertikaalisesti (pystysuora) vai horisontaalisesti (vaakasuora). Pajalassa, Ruotsissa, oli maailman suurin aurinkokello 21 vuotta. Sen halkaisija oli 38,33 metriä. Valitettavasti se purettiin kesällä 2017, kun sen tukit olivat lahonneet. Korjaaminen olisi maksanut 300 000 kruuna, ja kunnalla ei ollut rahaa siihen. Aurinkokello oli turistinähtävyys, jota monet edelleen kaipaavat.

Tiimalasi

Tiimalasi eli hiekkakello tuli yleiseen käyttöön 1300-luvun lasinvalmistustaidon parantuessa. Se muodostui, kahdesta kärjistään yhteen asetetuista lasikartioista, joiden välissä on pieni reikä. Hiekka valuu lasista toiseen tietyssä ajassa. Kun hiekka on kulunut loppuun toisesta lasista, on aika kääntää lasi. Tiimalasi mittasi tarkan ajan, mutta jonkun oli huolehdittava, että se käännettiin ajallaan. Kirkon tiimalasissa on neljä lasia ja niillä mitataan muun muassa saarnaan pituutta. Ensimmäisestä lasista valuu hiekka 15 minuutissa, toisesta 30 minuutissa, kolmannesta 45 minuutissa ja neljännestä tunnissa. Tiimalasit olivat pitkään käytössä merenkulussa, vaikka mekaaniset kellot tulivat laivoihin. Merenkulussa tiimalasin ja lokiköyden avulla mitattiin purjelaivoissa nopeuksia ja kuljettua matkaa. Lokilasi kalibroitiin yleensä ½ ja ¼ minuuteiksi ja laivavahdin lasi 30 minuutiksi.

Vesikello

Vesikelloja käytettiin Egyptissä noin 3500 vuotta sitten. Ne olivat yleisiä antiikin aikana, jossa niistä rakennettiin monimutkaisia konstruktioita. Vesikellon etuna oli, että se näytti aikaa ympäri vuorokauden, myös pilvisellä säällä. Vesikello on astia, jonka pohjaan on tehty reikä. Astia täytettiin vedellä, joka vähitellen valui pois. Veden pinnalle voitiin jättää puutikku, joka osoitti tietyn ajan kuluneen painuessaan pohjaan. Vesikellot säilyivät käytössä mekaanisten kellojen rinnalla 1700-luvulle saakka.

Mekaaniset kellot

Ensimmäiset mekaaniset kellot tulivat käyttöön Länsi-Euroopassa jo 1200-luvun lopulla. Ne olivat metallisia, raskaita ja kookkaita. Niitä asennettiin kirkkojen ja raatihuoneiden torneihin näyttämään aikaa. Kelloissa oli vain tuntiosoitin, ja ne ilmoittivat lyönnillään tunnin vaihtumisen. Kello toimi painovoimaisten punnusten avulla siten, että alas laskeutuva punnus siirsi liikkeen hammasrattaiden ja tasaajan välityksellä kellotaulun osoittimeen ja lyöntilaitteeseen.

Turun tuomiokirkossa on mahdollisesti ollut kello jo keskiajalla. Varmuudella sellainen oli 1590-luvulla, mutta tornikello asennettiin vasta 1620-luvulla. Turun linnaan kello hankittiin ilmeisesti vuonna 1563 ja raatihuoneelle ennen 1600-luvun puoliväliä. Suurista tornikelloista on tullut kansallisia symboleja, koska monet 1800-luvun tornikellot ovat Ilmajoen maineikkaiden Könnien valmistamia.

Monumentaalikellojen rinnalle tulivat siirrettävät kellot, kun kellonjousi oli keksitty 1400-luvulla. Mukana kuljetettavia, kompassin näköisiä ja kotelossa säilytettäviä kelloja alettiin valmistaa 1500-luvun lopulla. Aluksi nämä kellot olivat rumpumaisia, mutta kehittyivät ajan kuluessa pienemmiksi ja helpommin kuljettaviksi. Pohjoismaihin alkoi kulkeutua 1500-luvulla Saksasta tuntiosoittimella olevia konsolikelloja.

Kuva 1. Kaappi- eli tupakello

Kaappikellon (kuva 1) rakentamiselle luotiin perusta vuonna 1656, kun hollantilainen Christian Hughens keksi heilurikellon. Keksintö toi myöhemmin moneen suomalaiseen kotiin tupakellon. Ne olivat aluksi saksalaisia tuontikelloja, mutta niitä alettiin valmistaa myös Suomessa. Saksalaiset ja sveitsiläiset kukkuvat käkikello ilmaantuivat Suomeen 1860-luvulla.

Kuopion korttelimuseolla on erilaisia koristeellisia seinäkelloja (kuvat 2–7) osoittamaan, että perheissä oli ajalla merkitystä, oli sitten tarpeen lähteä tiettyyn aikaan töihin tai ottaa vastaan asiakkaita. 

Kuva 2. Seinäkello apteekkarin talossa

Kuva 3. 1930-luvun asunnon seinäkello

Kuva 4. Seinäkello vaatturin työtilassa

Kuva 5. Seinäkello kankurin tuvassa

Kuva 6. Seinäkello porvariskodissa

Kuva 7. Pienen kaupunkiasunnon seinäkello

Kuvassa 8 on saksalainen Jungansin seinäkello, jonka tyylisiä löytyy monista kodeista. Ne ovat kulkeutuneet perintönä uusiin koteihin. 1950–1960-luvuilla oli tapana tuoda 50–60-vuotislahjaksi seinäkello. Nykyään harvemmin päivänsankari saa seinäkellon lahjaksi.

Kuva 8. Junghansin kello

Suomen vanhimmat pöytä- ja taskukellot ajoittuvat 1600-luvulle. 1700-luvulla lopulla hopeiset taskukellot alkoivat yleistyä, mutta niitä käyttivät vain varakkaat henkilöt. Kelloissa oli tuolloin jo tunti-, minuutti- ja sekuntiosoittimet. Kellot vedettiin avaimella. Rannekellot syrjäyttivät taskukellot 1950-luvulta lähtien. Naisille on ollut tarjolla kaulakelloja. Se on kuin koru, ja niitä on edelleen myynnissä. Sairaanhoitajille myydään ns. hoitajan kelloja, joka kiinnitetään rintataskuun.

Monella on muistoissa herätyskellot (kuva 9), joissa oli kova ääni. Jos nukkuja ei meinannut herätä, niin kello laitettiin metalliseen pesuvatiin, jolloin viimeistään heräsi.

Kuva 9. Herätyskello

        

Kelloja valmistettaan erilaisista materiaaleista, kuten esimerkiksi puusta, erilaisista metalleista, porsliinista ja savesta. Peruskoulussa puutöissä osa opettajista teetättää oppilailla kellon. Se on hyvä ja monelle käytännön työ, joka ei jää laatikkoon käyttämättä. Kodin eri huoneissa on hyvä olla kello.

Osa kelloista on integroitu myös kodinkoneisiin, kuten mikroaaltouuniin. Tällaiset kellot ovat nykyään digitaalisia. Digitaalisia kelloja on sekä 12 että 24 numeroisina.

Persoonallisia kello voi hankkia yrityksistä, jotka käsittelevät valokuvia. Tällöin voi saada omaan tyyliin sopivan seinäkellon kotiinsa (kuva 10).

 

Kuva 10. Tuunattu kello

Kellot ovat kehittyneet satojen vuosien aikana. Ennen mekaanisia kelloja oli aurinkokellot, hiekkakellot ja vesikellot. Nyt on kehitysvaiheessa älykellot (kuva 11), joilla voidaan seurata aikaa, mutta sillä voidaan seurata myös omaa hyvinvointia. Eri kohderyhmille löytyy erilaisilla ominaisuuksilla olevia kelloja. Lapsille ja iäkkäille löytyy peruskelloja isommilla numeroilla. Kello voi olla korumainen, jolloin siinä on erilaisia koristeita tai se on pelkistetty. Nykyään on mahdollista valita asusteisiin tai toimintoihin sopiva kello. Jossakin vaiheessa nuoret eivät käyttäneet kelloa, kun katsoivat ajan kännykästä, mutta älykellot ovat nuorten suosiossa tällä hetkellä. Vintage-kellot ovat myös osalle nuorista ”in”.

Kuva 11. Älykello

Aika kuluu ja noin 12 tunnin kuluttua siirrytään vuodesta 2022 vuodelle 2023, joten toivotan kaikille 

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2023!

 Teksti ja kuvat: Sonja Haapakoski

 

Lähteet

Grönroos, J., Hyvönen, A., Järvi, P., Kostet, J. & Väärä, S. Tiima, tiu, tynnyri. Miten ennen mitattiin. Suomalainen mittasanakirja. Turun maakuntamuseon julkaisuja 9. Viides uudistettu painos.

Räsänen Bertta. Hyvvee ja hyvän parasta, savolainen keittokirja

Pajalas solur nedmonterat: ”Det är en stor sorg”. https://www.svt.se/nyheter/lokalt/norrbotten/pajalas-solur-monteras-ned-det-ar-en-stor-sorg. Viitattu 31.12.2022.