Elintarvikkeiden painon mittaaminen

 

Ihmiset ovat aina käyttäneet erilaisia mittoja ja sopineet mittaamisen perusteista. Mittojen perusteina ovat olleet esimerkiksi siemeniin ja kamelinkarvoihin perustuvat mitat ja painot. Ohran jyvää käytettiin sekä painon että pituuden mittana. Tässä kirjoitelmassa selvitän tarkemmin elintarvikepainoja.

Pohjoismaissa ja Suomessa on tietoja mitoista ja painoista esihistoriallisen kauden lopulta. Kauppa laajeni viikinkikaudella ja viikinkien liikkumisalue oli varsin laaja. Kaupunkeja syntyi kauppakeskuksista. Aika toi myös uudenlaisia kauppatavaroita markkinoille ja myyntiin. Raha yleistyi viikinkikauden lopulla ja se toimi kaupan vaihtovälineenä. Sitä ennen tehtiin kauppaa turkiksilla ja arvometalleilla, joista yleisin oli hopea.

 

Keskiaikaiset mittajärjestelmät

Vanhimmat pohjoismaiset mitta- ja painoyksiköt tunnetaan keskiaikaisista lähteistä. Arkeologiset löydöt vahvistavat, että mittoja on käytetty. Vaikka kaupankäynti oli vilkasta, niin keskiajalla ei kehittynyt yhtenäistä mitta- ja painojärjestelmää. Kapasta on ensimmäinen kirjallinen tieto vuodelta 1334. Verotermi savu esiintyy vuoden 1331 sopimuksessa, jonka piispa Pentin ja Viipurin voutikunta allekirjoittivat.

Jokaisella linnalla ja kaupungilla oli 1500-luvulla omat mitta-astiansa ja puntarinsa. Kaupungeilla oli omat vaakansa. Mittatappioiden peittämiseksi pidettiin hyväksyttävänä, että verotuksessa käytetyt mitat olivat suurempia kuin ne, joilla maksettiin muita maksuja. Kaukana sijaitsevilla paikoilla oli poikkeavat mitat, koska täytyi saada maksu myös kuljetuskustannuksista.

 

Mittojen yhtenäistäminen 1600- ja 1700-luvuilla

Mittoihin ja painoihin oli erilaisia ohjeita. Kustaa Vaasa kiinnitti huomionsa mittojen epäyhtenäisyyteen jo 1500-luvun alussa. Vuosina 1540 ja 1555 annetuissa asetuksissa säädettiin yhtenäisestä mitasta. Se rajoittui kuitenkin vain pituus- ja painomittoihin. Voudeille osoittamassa kirjeessä Kustaa Vaasa vaati, että verojyvät täytyi punnita Suomessa Turun panneissa, mutta myydä Tukholman panneina. Turun ja Hämeenlinnan panneja sopi viisi yhteen tynnyriin, kun Tukholman panneja mahtui kahdeksan tynnyriin. Näin saatiin kaupasta voittoja. Varsinainen mittajärjestelmän uudistamistyö siirtyi 1600-luvun alkuun.

Kaarle-herttua antoi Porissa vuonna 1602 asetuksen ehkäistäkseen vilpin käytön mitoissa. Norrköpingin valtiopäivillä vuonna 1604 asetusta täydennettiin, jolloin jokaiselle paikkakunnalle lähetetiin mallipuntari ja mitta. Yksi valan tehnyt seppä nimettiin valmistamaan ne. Puntari, panni ja tynnyri oli valmistettava Örebron mittojen mukaisesti. Vanhoilla mitoilla oli vahva asema, joten kesti 200 vuotta ennen kuin valtiovalta uskalsi ottaa käyttöön desimaaleihin perustuvan mittajärjestelmän, vaikka sellainen oli olemassa jo vuonna 1665.

Vuosien 1733, 1737 ja 1739 mittauudistuksissa paino- ja tilavuusmitat säilyivät muuttumattomina lukuun ottamatta herneiden ja maltaiden mittausta. Pienempi mittareformi toteutettiin vuonna 1735. Tämän jälkeen mittajärjestelmä pysyi Ruotsissa lähes muuttumattomana vuonteen 1855 ja Suomessa vuoteen 1848, jolloin siirryttiin desimaalijärjestelmään. Tästä ei ole enää pitkä matka nykyiseen metrijärjestelmään. Autonomian aika toi Suomeen muiden mittojen rinnalle myös venäläisiä mitta- ja painoyksiköitä.

Kippunnasta kilogrammiin

Viikinkikauppiaiden varusteisiin kuului vaaka, koska tavaroista ostettiin irtohopealla, korujen ja kolikoiden palaisilla, jotka punnittiin kaupanteon hetkellä.  Vaaka oli kokoonpantava ja sitä kuljetettiin pronssirasiassa. Vaakaan kuuluivat myös punnukset, joihin oli lyöty painoa osoittavia merkintöjä. Viikinkikaudella oli painoyksikkönä ilmeisesti äyrityinen (aurtua). Markka (205–220 g) tunnettiin painomittana jo viikinkiajalla. Sitä käytetiin jalometallien punnitsemiseen.

Painomittojen asetusta täydennettiin määräyksellä vuonna 1604. Tällöin Suomessa valittiin valantehnyt turkulainen seppä Hans Block valmistamaan puntareita. Painojärjestelmät olivat 1600-luvulla monimutkaisia. Elintarvike- eli viktuaalipainoja oli kaksi: naula (skålpund, 425 g) ja markka (mark).

Mittatappioiden peittämiseksi käytettiin erilaisia mittoja ja painoja. Sanonta ”Porvoon mitalla” tarkoittaa, että Porvoon mitta oli huomattavasti muita mittoja suurempi. Mittojen ja painojen erilaisuus mahdollisti väärinkäytökset. Vuoden 1739 painoasetuksen mukaan oli kuudenlaisia painoja: elintarvikepainoja, jalometallipainoja, rahapainoja, erikoispainoja, apteekkipainoja ja metallipainoja. Painomitat saatettiin jakaa tapulikaupunki-, maakaupunki-, vuori- ja takkirautapainoihin. Varsinaisia kauppapainoja olivat elintarvikepainot.

Autonomian aika toi ruotsalaisten painojen rinnalle venäläisiä painoja. Venäläisen viljan painomitta oli kuli eli matto, joka oli yleensä yhdeksän puutaa. Yksi puuta oli 38,5 naulaa eli 16,38 kg. Ruistynnyri painoi tavallisesti 12 leiviskää eli kuusi puutaa, jolloin ruismatossa oli 5,5 tynnyriä. Venäläinen naula oli 32 luotia eli 409,51 grammaa. Joskus käytettiin myös vieko-mittaa, joka vastasi noin 16 kiloa.

Metrijärjestelmässä peruspainoksi määrättiin kilogramma, joka oli yhtä suuri kuin platinasta valmistettu mallikilogramma. Se oli johdettu metristä ja sillä tarkoitettiin painoa, joka oli kuutiodesimetrillä eli litralla vettä. Vuonna 1921 annettiin laki mitoista ja painoista, ja sen nojalla annettiin asetus mittaamisesta ja punnitsemisesta vuonna 1922. Tällöin muun muassa litra ja kilogramma määriteltiin pituusmitasta riippumattomaksi. Tällä ei ole kuitenkaan paljon merkitystä, koska ero on pieni. Litra on vain 27 miljoonaosaa suurempi kuin dm³.

 

Elintarvikepainot

Elintarvikepainojärjestelmä oli kehitetty elintarvikkeidenpunnitsemista varten. Elintarvikepainot olivat sidoksissa metallipainoihin niin, että 16 naulaa elintarvikepainoa vastasi yhtä leiviskää (lispundia) metallipainoa. Elintarvikepainot kehittyivät Göötanmaalla, jossa elintarvikkeilla oli tärkeä merkitys veronmaksuvälineenä. Savonlinnassa käytettiin 1570-luvulle saakka Tallinnan painoja ja sen jälkeen ns. kihlakunnan painoja. Vaakapaino poikkesi puntaripainosta ja Tukholmassa puntarinaula eli markka oli ¾ vaakanaulasta.

Suuret elintarvikepainot

Kippunta	Center	Leiviskä	Naula	Kilogramma
1	4	20	400	170,0304
	1	5	100	42,5076
		1	20	8,50152
			1	0,425076

 

Suurin elintarvikepaino oli lästi. Se oli 2448 kiloa eli 14 kippuntaa.

 

Pienet elintarvikepainot

Naula	Luoti	Kvintiini	Ass	Gramma
1	32	128	8848	425,076
	1	4	276,5	13,28363
		1	69,125	3,320906
			1	0,04804204

 

Puntarit ja vaa’at

Puntarit ja vaa’at ovat tulleet Skandinaviaan viikinkikaudella idästä. Puntaria tarkoittava sana ”besman” on turkkilaistataaria ja tarkoittaa punnitustyökalua. Venäjän kielessä puntaria tarkoittaa ”bezman”. Suomalaisilla, ruotsalaisilla, venäläisillä, puolalaisilla ja saksalaisilla on puntaria osoittava sana hieman muuntuneena.

Perustyypit vaa’asta olivat tasapaino (kuva 1) eli kuppivaaka ja puntari. Kaikki tyypit tunnettiin jo esihistoriallisella kaudella ja ne olivat käytössä 1800-luvulle saakka. Puntari lienee peräisin jo antiikin ajalta, roomalaiselta keisarikaudelta, jolloin ne olivat pronssia ja teknisesti parempia kuin pohjoiset vastineensa.

Kuva 1. Tasapainovaaka Kuopion museossa

Vaaka on ollut tärkeä väline lähes aina kaupanteossa. Viikinkikaudella vaa’at muistuttivat tasavartisia apteekkivaakoja. Ne olivat pienikokoisia ja kaksikuppisia. Kupit riippuivat kolmiosaisesta aisasta ketjulla tai langalla. Punnukset olivat yleensä pronssilla päällystettyä rautaa, kun taas pienimmät punnukset olivat kokonaan pronssia. Isot kilogrammojen punnukset olivat rautaa (kuva 2).

Kuva 2. Punnuksia

   

Vaakoja on löydetty Suomessa noin kymmenen ja kolme on löydetty naisten haudoista. Punnuksia on löydetty Suomesta useita satoja. Punnusten määrää voi selittää se, että jokainen ostaja, joka maksoi hopealla, halusi varmistaa, ettei häntä huijattu kaupanteon hetkellä. Vaakarasioita vaakoihin ja vaa’anosiin verrattuna on säilynyt vain vähän koko maailmassa. Suomesta on löytynyt taidokkaasti tehtyjä pronssikoteloita noin kymmenkunta. Vaakaa säilytettiin yleensä metalli-, puu- tai nahkakotelossa, mutta joskus kotelo oli valmistettu turkista, kankaasta tai tuohesta.

Puntari on vaaka, jossa kuorma voidaan punnita vastapainon ja muuttuvan varren suhteita muuttamalla. Vastapaino on kiinteä ja tukipiste liikkuva ja sitä siirtämällä voidaan saavuttaa tasapaino. Kuorman paino voidaan lukea vaa’an asteikolta. Puntarit olivat aluksi puuta, mutta sittemmin rautaa tai joskus ne oli valmistettu messingistä. Suomessa pitkään käytössä olleet puupuntarit olivat jossain määrin epäluotettavia. Puupuntareita voitiin säätää upottamalla puuhun lyijypainoja. Tämän vuoksi viranomaiset määräsivät, että puntarit piti valmistaa raudasta ja ne piti tarkistaa. Puupuntareiden käyttö kiellettiin vuonna 1859, mutta rautapuntarit eivät olleet puupuntareita luotettavampia. Tuloksia oli helppo manipuloida. Puntarit ovat olleet erityisesti tori- ja kalakauppiaiden suosiossa, koska punnituksessa eri tarvittu helposti häviäviä punnuksia.

Puntareille (kuva 3) ei ollut pitkään aikaan kilpailijaa, mutta 1800-luvilla ilmaantui pöytävaaka kauppojen tiskeille, jossa vaakakupit oli sijoitettu Robervalsin paralellogrammiperiaatteen mukaisesti vaakatangon yläpuolelle. Vaa’anrakentaja J. T. Tengelin sai ensimmäisen patentin 10-järjestelmäiselle vaa’alle vuonna 1839 ja 1842 annettiin ensimmäinen määräys uudenlaisen vaa’an pysyvästä käytöstä. Vähitellen kehittyi myös osoitinvaaka, joka korvasi kauppojen pöytävaa’at.

Kuva 3. Puntari

Kuopion museossa oli ennen remonttia (remontti vuosina 2018–2021) Alli Karvosen kahvikaupan jäämistöä. Kaupan tiskillä oli osoitinvaaka (kuva 4). Kahvikauppa toimi Kuopiossa Puijonkatu 15:ssä olevassa huoneistossa vuosina 1933–1969. Vanhoista keittiöistä löytyy erilaisia, jopa koristeellisia vaakoja (kuva 5), kuten Kuopion korttelimuseon kutojan asunnosta, joka kuvaa asumista 1910- ja 1920-luvulla.

Kuva 4. Osoitinvaaka 

 

                                             

Kuva 5. Keittiövaaka

1960-luvun erilaisia keittiövaakoja on vielä paljon käytössä.  Kuvassa 6 on etualalla norjalainen Grunda. Vaaka toimii edelleen. Taustalla on ruotsalainen Eks, joka on kärsinyt edellisellä omistajalla. Sitä ei voi täyttää tällä hetkellä punnitsemiseen. Elektroniset vaa’at (kuva 7) ovat tarkempaan punnitsemiseen, jossa tarvitaan aineet mitata grammoina.

  

 Kuva 6. Norjalainen ja ruotsalainen vaaka 

                    

Kuva 7. Elektroninen vaaka

 

Teksti ja kuvat: Sonja Haapakoski

Lähde: Grönroos, J., Hyvönen, A., Järvi, P., Kostet, J. & Väärä, S. Tiima, tiu, tynnyri. Miten ennen mitattiin. Suomalainen mittasanakirja. Turun maakuntamuseon julkaisuja 9. Viides uudistettu painos.

Aika ja ajan kellot

Aika ja ajan määritys ei ole ollut vanhassa suomalaisessa maatalouskulttuurissa sidoksissa vuosiin, kuukausiin, päiviin tai kellonaikoihin. Ihmiset puhuivat sen sijaan esimerkiksi Kevät-Matista (24.2.) ja Jaakon päivästä (25.7.)

”Matti päivällisen tuo, Matti päivällisen vie” tarkoitettiin ruokailujen määrää. Talvella syötiin kolme, mutta kesällä neljä kertaa päivässä. Lisäateria otettiin käyttöön Kevät-Matista (24.2.) ja siitä luovuttiin Syys-Mattina (21.9.). Jyrinpäivänä (23.4.) ennustettiin tulevan kesän ohrasatoa. Sohvinpäivänä (15.5.) oli Savossa kalakeitto ruokapöydässä. Heinänteosta puhuttaessa sanottiin: ”Aaro heinän aloittaa (1.7.), Helena heinän lopettaa (31.7.).” Jaakon nimipäivänä (25.7.) Jaakko heittää vieläkin kylmän kiven veteen, jolloin uskotaan järvivesien jäähtymisen alkavan. Syksy alkoi Pärttylistä (24.8.), jolloin elonkorjuukausi oli menossa. Mikonpäivä (29.9.) oli tärkein syksyinen merkkipäivä, jolloin sadonkorjuukauden täytyi olla lopussa. ”Marttina makkarat valetiin.” Martinpäivänä (10.11.) syötiin makkaroita ja tehtiin makkarat myös jouluksi. Annanpäivä (9.12.) oli merkkinä lipeäkalan valmistuksen aloittamiselle. Se tehtiin keväällä pyydetystä, suolatusta ja kuivatetusta kalasta tai kaupasta ostetusta kalasta. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.” Tuomaasta (21.12.) katsottiin joulun alkavan, ja vanhan perinteen mukaan joulu päättyy Nuutin nimipäivänä (13.1.).

Eri tapahtumat määrittivät myös elämää, kuten joulu, pääsiäinen, hallavuosi, sadekesä, suuri tulipalo tai isännän syntymäpäivä. Kellonaikoja ei yleensä sanottu, vaan puhuttiin kukonlaulusta (herättiin kukonlaulun aikaan), auringonnoususta, saunan lämmityksestä tai kesällä karjan kotiintulosta. Kuun vaiheita seurattiin, jolloin syntyivät vähitellen vuorokautta pidemmät käsitteet, kuten viikko, kuukausi, kevät, kesä, syksy ja talvi.

Aikaa oli kuitenkin mitattava ennen vanhaan ja niitä määrittivät maatalouden vuotuiskierto, kirkolliset pyhät ja markkinapäivät. Täsmällisempää ajan tarkkuutta tarvittiin kirkollisiin toimituksiin, messujen alkamiseen ja käräjäaikoihin. Papisto huolehti kirkon kellojen soitolla siitä, että kansalaiset saivat tietää kirkollisten tapahtumien ajankohdan. Kirkkoihin asennettiin myöhemmin aikaa osoittavia aurinkokelloja ja tornikelloja. Raatihuoneen torneihin asennettiin kellot kertomaan kaupunkilaisille muun muassa käräjien ajankohdasta. Ihmisille kellot tulivat, kun niistä tuli helposti kannettavia.

Matkustamisessa, erityisesti merimatkoilla, ajan määrittäminen oli tärkeää, jotta laivan kapteeni osasi arvioida, ehtiikö hän kotiin ennen syysmyrskyjä tai rantojen jäätymistä. Ajan ja matkan mittaamisessa käytettiin taivaankappaleiden liikkeitä ja luontohavaintoja. Täsmällisempään ajan mittaamiseen käytettiin tiimalasia eli lokilasia ja lokiköyttä. Tarkkaa aikaa tarvittiin paikannuksessa merellä. Latitudi eli leveysaste oli mitattavissa kohtuullisen tarkasti Pohjantähdestä tai Etelän Rististä, mutta longitudin eli pituuspiirin tarkistaminen vaatii tarkkaa kellonaikaa. John Hamiltonin kello 1700-luvulla oli ensimmäinen kello, joka täytti laatuvaatimukset, kun aikavirhettä syntyi vain alle sekunti vuorokaudessa.

Nykyaikana aikaa mitataan sekunneissa ja sekuntien sadasosissa. Tarkkaa aikaa tarvitaan esimerkiksi urheilukilpailuissa, tuotantoprosesseissa ja tiedonkulun mittaamisessa. Matkustamisessa pyritään entistä tarkempiin aikatauluihin. GPS-vastaanottimissa on sisäänrakennettu aikakoneisto. Jos laitteen kello poikkeaa järjestelmäajasta muutaman miljoonasosasekunnin, se merkitsee satojen metrien virhettä paikkakoordinaateissa.

Vanhoissa puhelinluetteloissa oli numero Neiti Ajalle, jos haluttiin tarkistaa omien kellojen ajat. Nykyään Neiti Aika toimii internetissä https://www.neiti-aika.fi/nyt/nykyinen-aika, mutta Neiti Ajalle voi edelleen soittaa myös puhelimella. Neiti Aika on perustettu vuonna 1936, jotta kellon tarkka aika on mahdollista tarkistaa. Suomessa kansallista aikaa ja siihen liittyvää kansallista taajuutta ylläpitää Maatekniikan keskus (MIKES).

Aurinkokello

Aurinko on ollut kautta aikojen ihmisten ajan näyttäjä. Aurinkokellolla on mitattu aikaa ennen mekaanisten kellojen keksimistä jo 3500 vuotta sitten, ja se on käyttökelpoinen edelleen aurinkoisella säällä. On huomioitava, että aurinkokello ei näytä aikaa pimeällä tai pilvisenä päivänä. Kello asennetaan siten, että aurinkokellon osoitin asetetaan maan akselin suuntaiseksi ja kello 12:n kohta kohti pohjoista. Tällöin keskiakselin muodostama varjo näyttää kellon asteikolta ajan. Vanhimpien aurinkokellojen asteikko jaettiin kahteen kahdentoista tunnin jaksoon siten, että toinen alkoi aamukuudesta ja toinen iltakuudesta. 1400-luvulta lähtien otettiin käyttöön myös 24 tunnin asteikko. Aurinkokellot asennettiin keskiajalla ja vielä 1600-luvulla rakennusten seiniin, mutta niitä käytettiin myös vaakatasossa esimerkiksi kartanoiden ja pappiloiden pihoilla. Osa ihmisistä ostaa edelleen koristeeksi puutarhaan aurinkokellon, mutta siitä näkee myös ajan. Kellon rakenne ilmaisee, onko ne sijoitettu vertikaalisesti (pystysuora) vai horisontaalisesti (vaakasuora). Pajalassa, Ruotsissa, oli maailman suurin aurinkokello 21 vuotta. Sen halkaisija oli 38,33 metriä. Valitettavasti se purettiin kesällä 2017, kun sen tukit olivat lahonneet. Korjaaminen olisi maksanut 300 000 kruuna, ja kunnalla ei ollut rahaa siihen. Aurinkokello oli turistinähtävyys, jota monet edelleen kaipaavat.

Tiimalasi

Tiimalasi eli hiekkakello tuli yleiseen käyttöön 1300-luvun lasinvalmistustaidon parantuessa. Se muodostui, kahdesta kärjistään yhteen asetetuista lasikartioista, joiden välissä on pieni reikä. Hiekka valuu lasista toiseen tietyssä ajassa. Kun hiekka on kulunut loppuun toisesta lasista, on aika kääntää lasi. Tiimalasi mittasi tarkan ajan, mutta jonkun oli huolehdittava, että se käännettiin ajallaan. Kirkon tiimalasissa on neljä lasia ja niillä mitataan muun muassa saarnaan pituutta. Ensimmäisestä lasista valuu hiekka 15 minuutissa, toisesta 30 minuutissa, kolmannesta 45 minuutissa ja neljännestä tunnissa. Tiimalasit olivat pitkään käytössä merenkulussa, vaikka mekaaniset kellot tulivat laivoihin. Merenkulussa tiimalasin ja lokiköyden avulla mitattiin purjelaivoissa nopeuksia ja kuljettua matkaa. Lokilasi kalibroitiin yleensä ½ ja ¼ minuuteiksi ja laivavahdin lasi 30 minuutiksi.

Vesikello

Vesikelloja käytettiin Egyptissä noin 3500 vuotta sitten. Ne olivat yleisiä antiikin aikana, jossa niistä rakennettiin monimutkaisia konstruktioita. Vesikellon etuna oli, että se näytti aikaa ympäri vuorokauden, myös pilvisellä säällä. Vesikello on astia, jonka pohjaan on tehty reikä. Astia täytettiin vedellä, joka vähitellen valui pois. Veden pinnalle voitiin jättää puutikku, joka osoitti tietyn ajan kuluneen painuessaan pohjaan. Vesikellot säilyivät käytössä mekaanisten kellojen rinnalla 1700-luvulle saakka.

Mekaaniset kellot

Ensimmäiset mekaaniset kellot tulivat käyttöön Länsi-Euroopassa jo 1200-luvun lopulla. Ne olivat metallisia, raskaita ja kookkaita. Niitä asennettiin kirkkojen ja raatihuoneiden torneihin näyttämään aikaa. Kelloissa oli vain tuntiosoitin, ja ne ilmoittivat lyönnillään tunnin vaihtumisen. Kello toimi painovoimaisten punnusten avulla siten, että alas laskeutuva punnus siirsi liikkeen hammasrattaiden ja tasaajan välityksellä kellotaulun osoittimeen ja lyöntilaitteeseen.

Turun tuomiokirkossa on mahdollisesti ollut kello jo keskiajalla. Varmuudella sellainen oli 1590-luvulla, mutta tornikello asennettiin vasta 1620-luvulla. Turun linnaan kello hankittiin ilmeisesti vuonna 1563 ja raatihuoneelle ennen 1600-luvun puoliväliä. Suurista tornikelloista on tullut kansallisia symboleja, koska monet 1800-luvun tornikellot ovat Ilmajoen maineikkaiden Könnien valmistamia.

Monumentaalikellojen rinnalle tulivat siirrettävät kellot, kun kellonjousi oli keksitty 1400-luvulla. Mukana kuljetettavia, kompassin näköisiä ja kotelossa säilytettäviä kelloja alettiin valmistaa 1500-luvun lopulla. Aluksi nämä kellot olivat rumpumaisia, mutta kehittyivät ajan kuluessa pienemmiksi ja helpommin kuljettaviksi. Pohjoismaihin alkoi kulkeutua 1500-luvulla Saksasta tuntiosoittimella olevia konsolikelloja.

Kuva 1. Kaappi- eli tupakello

Kaappikellon (kuva 1) rakentamiselle luotiin perusta vuonna 1656, kun hollantilainen Christian Hughens keksi heilurikellon. Keksintö toi myöhemmin moneen suomalaiseen kotiin tupakellon. Ne olivat aluksi saksalaisia tuontikelloja, mutta niitä alettiin valmistaa myös Suomessa. Saksalaiset ja sveitsiläiset kukkuvat käkikello ilmaantuivat Suomeen 1860-luvulla.

Kuopion korttelimuseolla on erilaisia koristeellisia seinäkelloja (kuvat 2–7) osoittamaan, että perheissä oli ajalla merkitystä, oli sitten tarpeen lähteä tiettyyn aikaan töihin tai ottaa vastaan asiakkaita. 

Kuva 2. Seinäkello apteekkarin talossa

Kuva 3. 1930-luvun asunnon seinäkello

Kuva 4. Seinäkello vaatturin työtilassa

Kuva 5. Seinäkello kankurin tuvassa

Kuva 6. Seinäkello porvariskodissa

Kuva 7. Pienen kaupunkiasunnon seinäkello

Kuvassa 8 on saksalainen Jungansin seinäkello, jonka tyylisiä löytyy monista kodeista. Ne ovat kulkeutuneet perintönä uusiin koteihin. 1950–1960-luvuilla oli tapana tuoda 50–60-vuotislahjaksi seinäkello. Nykyään harvemmin päivänsankari saa seinäkellon lahjaksi.

Kuva 8. Junghansin kello

Suomen vanhimmat pöytä- ja taskukellot ajoittuvat 1600-luvulle. 1700-luvulla lopulla hopeiset taskukellot alkoivat yleistyä, mutta niitä käyttivät vain varakkaat henkilöt. Kelloissa oli tuolloin jo tunti-, minuutti- ja sekuntiosoittimet. Kellot vedettiin avaimella. Rannekellot syrjäyttivät taskukellot 1950-luvulta lähtien. Naisille on ollut tarjolla kaulakelloja. Se on kuin koru, ja niitä on edelleen myynnissä. Sairaanhoitajille myydään ns. hoitajan kelloja, joka kiinnitetään rintataskuun.

Monella on muistoissa herätyskellot (kuva 9), joissa oli kova ääni. Jos nukkuja ei meinannut herätä, niin kello laitettiin metalliseen pesuvatiin, jolloin viimeistään heräsi.

Kuva 9. Herätyskello

        

Kelloja valmistettaan erilaisista materiaaleista, kuten esimerkiksi puusta, erilaisista metalleista, porsliinista ja savesta. Peruskoulussa puutöissä osa opettajista teetättää oppilailla kellon. Se on hyvä ja monelle käytännön työ, joka ei jää laatikkoon käyttämättä. Kodin eri huoneissa on hyvä olla kello.

Osa kelloista on integroitu myös kodinkoneisiin, kuten mikroaaltouuniin. Tällaiset kellot ovat nykyään digitaalisia. Digitaalisia kelloja on sekä 12 että 24 numeroisina.

Persoonallisia kello voi hankkia yrityksistä, jotka käsittelevät valokuvia. Tällöin voi saada omaan tyyliin sopivan seinäkellon kotiinsa (kuva 10).

 

Kuva 10. Tuunattu kello

Kellot ovat kehittyneet satojen vuosien aikana. Ennen mekaanisia kelloja oli aurinkokellot, hiekkakellot ja vesikellot. Nyt on kehitysvaiheessa älykellot (kuva 11), joilla voidaan seurata aikaa, mutta sillä voidaan seurata myös omaa hyvinvointia. Eri kohderyhmille löytyy erilaisilla ominaisuuksilla olevia kelloja. Lapsille ja iäkkäille löytyy peruskelloja isommilla numeroilla. Kello voi olla korumainen, jolloin siinä on erilaisia koristeita tai se on pelkistetty. Nykyään on mahdollista valita asusteisiin tai toimintoihin sopiva kello. Jossakin vaiheessa nuoret eivät käyttäneet kelloa, kun katsoivat ajan kännykästä, mutta älykellot ovat nuorten suosiossa tällä hetkellä. Vintage-kellot ovat myös osalle nuorista ”in”.

Kuva 11. Älykello

Aika kuluu ja noin 12 tunnin kuluttua siirrytään vuodesta 2022 vuodelle 2023, joten toivotan kaikille 

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2023!

 Teksti ja kuvat: Sonja Haapakoski

 

Lähteet

Grönroos, J., Hyvönen, A., Järvi, P., Kostet, J. & Väärä, S. Tiima, tiu, tynnyri. Miten ennen mitattiin. Suomalainen mittasanakirja. Turun maakuntamuseon julkaisuja 9. Viides uudistettu painos.

Räsänen Bertta. Hyvvee ja hyvän parasta, savolainen keittokirja

Pajalas solur nedmonterat: ”Det är en stor sorg”. https://www.svt.se/nyheter/lokalt/norrbotten/pajalas-solur-monteras-ned-det-ar-en-stor-sorg. Viitattu 31.12.2022.

Raparperihilloa mummoni keitti

Mummollani oli tapana keittää raparperihilloa. Sitä hän laittoi täytekakun pohjan väliin tai käärretorttuun.  Mamma (= äiti) keitti sitä myös aikoinaan. Näin muistelen. Itse päätin kokeilla raparperihillon keittämistä viime vuonna ensimmäisen kerran. Oli sen verran hyvää, ja tuli lapsuusajan muistot mieleeni, joten nyt hilloa taas keittämään. 

Ensin pitää saada raparperinvarsia. Raparperini kasvaa puutarhassa, joten aluksi pihalle. Huuhtele ja pilko raparperinvarret. (Huom! lehdet ovat myrkyllisiä. Niitä ei voi käyttää muuta kuin tarvittaessa koristeena tai saunassa peflettinä.)

Raparperi 

Raparperihillo 

(annoksesta tulee noin 5 dl hilloa)

500 g raparperinvarsia

3 rkl vettä

200 g hillosokeria

- laita raaka-aineet kattilaan

- keitä 10 min hiljalleen, välillä sekoittaen

- laita hillo pestyihin ja kuumennettuihin purkkeihin

- hillo on valmista heti käytettäväksi

Siitä hilloa käyttämään lisukkeena tai leivonnassa!

Raparperilimpettiä

Luin Sirpa Kähkösen kirjaa Mustat morsiamet. Tarinan aikana juotiin raparperista keitettyä juomaa. Mummoni keitti kesäaikaan, heinänteon aikaan, talkooväelle juotavaa raparperikeittoa. Sitä kutsuttiin Nilsiässä limpetiksi. Mistä tämä sana on peräisin?  Mieleeni tulee ensimmäisenä sana ”limonadi” ja siitä tehty muunnos, kun oli kysymys juotavasta tuotteesta.

Kirjan luettuani tuumasta toimeen, raparperilimpettiä keittämään. Puutarhasta raparperinvarsia, niiden huuhtelu ja paloittelu.

Raparperin varsia

Raparperilimpetti

1 l vettä

3-4 dl raparperinpaloja

1,25-1,5 dl sokeria 

1 rkl perunajauhoja

* keitä pilkotut raparperinpalat vedessä sokerin kanssa

* sekoita perunajauhot kylmään veteen (noin 0,25-0,5 dl)

* kaada ja sekoita  perunajauho-vesiseos ohuena nauhana raparperikeitokseen 

* kuumenna ja sekoita tasaisesti kunnes limpetti liisteröityy ja kattilan pohjasta tulee kupla (älä keitä)

* kaada limpetti kannuun (laita lusikka kannuun ja kaada varovasti, jotta lasikannu ei halkea - lusikka toimii ” johtimena”)

*tarjoile ja nauti kesäpäivänä (toki voi raparperia pakastaa ja keittää muinakin vuodenaikoina ☺️)

Raparperilimpettiä eli  -keittoa

SILITYSRAUDAT

 

Ihmiset ovat vuosisatoja silittäneet tekstiilejä ja vaatteita, koska ne näyttävät kauniimmilta siitettyinä. Silittäminen vähentää myös tekstiilien, kuten lakanoiden pölyävyyttä, kun kankaan kuidut silitetään ”kiinni”. Kuinka itse koet, onko samantekevää nukutko silittämättömillä vai silitetyillä lakanoilla? Ehkä on ylellisempi tunne nukkua puhtaiden ja silitettyjen lakanoiden välissä.

Ennen varsinaisia silitysrautoja esimerkiksi viikingit ovat siittäneet tekstiilejä kuumilla kivillä. Ensimmäiset silitysraudat olivat hiilellä täytettäviä rautoja (kuva 1). Jotta tekstiilit saadaan siliämään, tarvitaan painava silitysrauta, kuumuutta ja kosteutta. Entisajan silitysraudat olivat rautaa ja siten painavia. Kuumiksi raudat saatiin laittamalla hiiliä niiden sisään tai kuumentamalla hellalla raudat.

Painava silitysrauta suoristaa rypyt, mutta ilman kuumuutta ja kosteutta ryppyjen oikeneminen on väliaikaista. Rautaisilla silitysraudoilla silittäessä kosteutta lisättiin tekstiileihin huiskuttamalla vettä oksan avulla tai kostutettiin ohut keittiöpyyhe, joka laitettiin tekstiilin päälle ja sitten silitettiin. Kuumana ja kosteana tekstiili on pehmeämpää, joten näin saadaan pysyvämmin tekstiili sileäksi.

Kuva 1. Hiilillä täytettävä silitysrauta

 

Kuva 2. Räätälin silitysrautoja Kuopion Korttelimuseolla 

        

Kuva 3. Räätälin silitysrautoja

Räätäleiden ja vaattureiden yksi tärkeimmistä työvälineistä on ollut silitysraudat. Niitä on tarvittu erikokoisia ja erimallisia, kun on silitetty vaatteiden eri osia.

Räätälin ja vaatturin silittäessä kosteuttamalla vaatetta kosteus myös suojelee kangasta liian kuumalta lämpötilalta. Kuuma silitysrauta haihduttaa kosteuden kankaalta, jolloin kangas suoristuu ja jäykistyy. Ennen vanhaan kankaat olivat luonnonkuiduista, jotka kestävät hyvin kuumuutta.

Silitysraudat on kuumennettu puuhellan päällä (kuva 2) tai hiiliastian päällä (kuva 3). Raudat ovat säilyneet myös pitkään lämpimänä, kun eri työvaiheissa on tarpeen silittää esimerkiksi saumoja auki.

Kuumia rautaisia silitysrautoja ei voinut ottaa paljain käsin vaan siihen tarvittiin jonkinlainen patalappu (kuva 4).

Kuva 4. ”Kuuma” silitysrauta

Yleisesti oli joka pirtissä rautainen silitysrauta, jota säilytettiin hellan reunalla (kuva 5).

 Kuva 5. Kutojan tuvassa silitysrauta

  

Kuva 6. Loisto-Mainos

Rautaiset silitysraudat kehittyivät, kuten kaikki muutkin työvälineet. Yksi seuraavista ”puolirautaisista” silitysraudoista on Loisto-Mainos (kuva 6). Siinä on irrotettava rautapohja, jonka voi kuumentaa liedellä ja liittää kahvaosaan. Tällä ei sormet pala eikä tarvitse patalappua raudan nostamiseen ja silittämiseen.        

 

Kuva 7. Sähköinen silitysrauta 

 

 

 

 Kuva 8. Höyrysilistysrauta

Spriikäyttöisiä silitysrautoja on ollut 1910-luvulla. Seuraavan vaiheen silitysraudat olivat sähköllä toimivia ja siitä kehittyivät höyrysilitysraudat (kuva 7 ja 8), jolloin ei tarvinnut erikseen kostuttaa tekstiilejä. Silitysrautoja kehitettiin myös pienemmiksi matkasilitysraudoiksi. Nykyään on eri tekstiilikuiduista tehty vaatteita, jolloin nykyaikaisiin silitysrautoihin on merkitty silitystä helpottamaan suosituslämpötilat. Silitysraudan lämpötila tulee valita vaatteen materiaalin mukaan ja vaatteessa olevien ohjeiden perusteella.

Uusia höyrysilitysrautoja tulee muistaa puhdistaa ja huoltaa. Vesi saa aikaan kalkkisaostumia, jotka voidaan poistaa höyryraudasta esimerkiksi seoksella, jossa puolet vettä ja puolet etikkaa.

Vanhat silitysraudat saavat olla hyötykäytössä muun muassa ovistoppareina (kuva 8).

 

Kuva 8. Silitysrauta ovistopparina

 

Kuvat: Sonja Haapakoski

Lähteet: Vuolle-Selki, Tuula 2020. Rypyt pois kuumalla – jo viikingit siistivät ryppyisiä vaatteitaan silityskivillä. Tekniikka & Talous. 3.6.2020 ja Martat 2020. Kodinhoitokirja. Helsinki:Gummerus